50 vuotta Giglin tahdissa

Yksi kerää postimerkkejä, toinen antiikkia, kolmas fanittaa englantilaista jalkapallojoukkuetta. Torsten Branderin intohimo on Beniamino Gigli. Harrastus on vienyt miestä jo yli 50 vuotta. Samalla hän on toiminut italialaisen bel canton ja lyyrisen tenorilaulun lähettiläänä Suomessa.

Into ei sammu. Torsten Brander on johtanut Suomen Beniamino Gigli -seuraa 30 vuotta. Taustalla näkyvän Beniamino Gigli -mosaiikkityön on tehnyt bulgarialainen taiteilija ja Gigli-fani Mariya Nikolova. Teos on huikea 5 000 osan palapeli.

Torsten Brander voisi viettää eläkepäiviään leppoisasti loikoillen, mutta siihen ei kerta kaikkiaan ole aikaa. Hänellä on kädet täynnä töitä, jatkuvaa kirjeenvaihtoa ja lukemattomien pienten yksityiskohtien hiomista Suomen Beniamino Gigli -seuran 30-vuotisjuhlakonserttia varten.

Aivan ensikertalainen Brander ei konserttijärjestäjänä ole. Maaliskuussa Helsingin Savoy-teatterissa järjestettävä Beniamino

Giglin muistokonsertti on jo lajissaan 41:s – kunnioitettava määrä vapaaehtoistyötä klassisen laulutaiteen hyväksi.

– Tähän konserttiin oli poikkeuksellisen vaikea löytää laulajia. Pieni stressi alkoi painaa päälle. Mutta nyt ohjelma on valmis ja kaikki kunnossa, Brander sanoo.

Juhlakonsertin esiintyjävieraista kaksi tulee Italiasta, tenori Emanuele Servidio ja mezzosopraano Paola Cacciatori. Suomalaista lauluosaamista edustavat näyttävää uraa maailmalla tekevä basso Mika Kares ja äskettäin merkittävän Lauritz Melchior -kilpailun Tanskassa voittanut sopraano Tiina-Maija Koskela. Laulajia säestää pianisti Liisa Pimiä. Lisähaastetta konserttien järjestelyihin tuo se, että solistit esiintyvät ilman palkkioita, rakkaudesta lajiin. Puhujan lahjoja ja kärsivällisyyttä Branderilla täytyy olla. Hän on onnistunut houkuttelemaan Helsinkiin maailmanluokan oopperatähtiä, kuten Pietro Ballo, Fabio Armiliato ja Roberto De Biasio. Millä ihmeen konstilla?

– He tulevat tänne Beniamino Giglin vuoksi. Suomessa ei voi kuvitella, kuinka suuri merkitys hänellä on italialaisille. Olen löytänyt Italiasta yli viisikymmentä Giglille nimettyä katua tai aukiota.

– Henkilökohtaiset yhteydet ovat myös tärkeitä. Vuosien varrella olen tutustunut laajalti italialaisiin, ja muihinkin kansainvälisiin musiikkivaikuttajiin. Näistä yhteyksistä on luonnollisesti hyötyä. Ja toki muutkin seuran aktiivit osallistuvat näihin järjestelyihin. Ei tämä sentään ihan yhden miehen show ole, Brander sanoo.

Konserttijärjestelyjen lisäksi Torsten Branderia on työllistänyt Suomen Beniamino Gigli -seuran 30-vuotishistoriikin kirjoittaminen. 270 sivun ja lähes neljänsadan kuvan paketti on haastattelupäivänä valmis painoon. Aiemmin Brander on julkaissut muun muassa Gigli-seuran kustantaman elämäkerran suomalaisesta tenorista Peter Lindroosista.

Jäljet johtavat lapsuuteen.

Mistä kaikki alkoi? Brander muistelee 50-luvun puolivälin radion ohjelmatarjontaa ja Lauantain toivottuja levyjä, kuinkas muuten.

– Gigli lauloi Nadirin romanssia Helmenkalastajista. Äitini hankki sitten paljon myöhemmin ensimmäisen Gigli-levyni. Muistan päivämääränkin, 25. maaliskuuta 1963, Brander kertoo ja osoittaa Gigli-huoneensa seinällä olevaa, jo hiukan haalistunutta EP-levyn kantta.

Tuolla levyllä Gigli laulaa Gounod’n Ave Marian, Bizet’n Agnus Dein, Leoncavallon Mattinatan ja Tostin Serenatan, tenorimusiikin varmoja ja jykeviä perusteoksia. Teini-ikäisen Torstenin addiktio oli valmis. Mutta miksi juuri Gigli?

– En tiedä, ehkä siksi, että se sattui olemaan hänen levynsä, Brander hymähtää.
Levyvalikoima alkoi laajentua lähinnä muista pohjoismaista hankituilla levyillä. Gigli oli kuollut 1957 eikä niitä Suomesta juuri löytynyt. Nyt Branderilla on satoja Gigli-tallenteita, ja musiikkikirjallisuutta hyllymetreittäin.

Torsten Branderin Gigli-fanitus on totaalista. Hän kertoo lukeneensa Beniamino Giglin muistelmat 22 kertaa. Laulajan syntymäkaupungissa Recanatissa Brander on käynyt tähän mennessä 52 kertaa. Harrastuksen sivutuotteena hän on hankkinut hyvän italian kielen taidon, pitkälti kotikonstein.

– Kuuntelin lauluja niin paljon, että osasin ulkoa kaikki kappaleet. Sitten vain rupesin selaamaan sanakirjoja ja opiskelemaan, mitä laulujen sanat tarkoittavat. 70-luvulla rupesin kuuntelemaan oopperoiden kokonaislevytyksiä ja opin ymmärtämään aina vain paremmin.

– Kun vuonna 1979 vihdoin pääsin ensimmäisen kerran Italiaan, huomasin osaavani jo aika paljon. Jatkoin kieliopintoja Vantaan työväenopistossa ja Italian Kulttuuri-instituutissa. Ja kun on istunut ja puhunut puhelimessa italiaa tuntitolkulla, oppii väkisin, Brander sanoo.

Kansanlaulajan fani.

Italian itärannikolla, kolmisensataa kilometriä Roomasta sijaitsevassa Recanatissa Brander pääsi käymään ensimmäisen kerran vuonna 1981. Siitä alkoi innostuksen toinen vaihe.

– Näin Tukholman Kuninkaallisessa oopperassa Toscan ja se teki suuren vaikutuksen. Tuli sellainen tunne, että jotain pitää tehdä. Niin päätin muutaman ystäväni kanssa perustaa Suomen Beniamino Gigli -seuran.

Myös Recanatissa noteerattiin kaukaa pohjoisesta tulleen vieraan aito innostus. Torsten Brander nimitettiin Recanatin kunniakansalaiseksi. Tunnustus on harvinainen, arvonimi on myönnetty aikojen saatossa vain 21:lle.

Suomen Beniamino Gigli -seura ry:n perustamiskokous pidettiin 26. helmikuuta 1985. 30-vuotisen historiansa aikana seuran jäsenmäärä on ollut enimmillään 170. Tällä hetkellä jäsenmäärä on 138.

Torsten Brander on varannut asunnostaan yhden huoneen oopperataiteeseen ja Beniamino Gigliin liittyville valokuville ja muulle esineistölle. Hänen kokoelmissaan on myös valtava määrä levyjä ja musiikkikirjallisuutta.

Branderin harrastusta on motivoinut myös Giglin persoona.

– Häntä kutsuttiin 1930-luvulla Italian kansanlaulajaksi, mikä oli suuri kunnianosoitus. Gigli piti paljon hyväntekeväisyyskonsertteja ja oli aina valmis laulamaan, usein ilmaiseksi vaikkapa kadulla tai ravintolan terassilla. Caruso oli aikoinaan tehnyt samaa, ja ehkä juuri siksi heitä molempia rakastettiin ja rakastetaan yhä Italiassa niin paljon.

Suomessa Beniamino Gigli konsertoi lokakuussa 1954, kahdesti loppuunmyydyssä Helsingin Messuhallissa. Gigli-seura kiinnitti helmikuussa 1990 muistolaatan Töölön Kisahallin ulkoseinään esiintymisten muistoksi.

Suurten aikakausi on päättynyt.

Oliko Beniamino Gigli kaikkien aikojen paras tenori, vai oliko se sittenkin Enrico Caruso? Vai Jussi Björling? Entä ”kolme tenoria”, Jose Carreras, Placido Domingo ja Luciano Pavarotti? Tai nykyiset tähdet, Roberto Alagna, Juan Diego Florez, Jonas Kaufmann, Rolando Villazon, Joseph Calleja… Makuasioita, mutta Torsten Branderilla on selkeät näkemykset ja oma ranking-listansa.

– Minun listallani Caruso ja Gigli jakavat ykkössijan. Sitten tulee Jussi Björling ja sen jälkeen pitkä rako. Sitä mukaa kun äänitystekniikka on kehittynyt, laulajien taso on laskenut. Suurten tenorien aikakausi päättyi kolmeen tenoriin. Heidän mukanaan tulivat mikrofonit.

– Alagnasta yritettiin tehdä Pavarottin manttelinperijää, mutta eihän siitä mitään tullut. Kaufmann taas kuulostaa baritonilta, joka esittää tenoria, Brander tylyttää.

Suomalaiset tenorit eivät Branderin ”maailmanlistalla” kovin korkealle yllä.

– Ilmeisesti Suomen ilmasto ei suosi korkeita ääniä. Meillä on enemmän bassoja ja baritoneja. Peter Lindroos on ollut suomalaisista tenoreista paras. Kansainväliselle tasolle nostaisin myös Pekka Nuotion ja Veikko Tyrväisen, kaikki kolme jo edesmenneitä. Nykyisistä tenoreista ei valitettavasti minusta kukaan ole lähelläkään maailman kärkeä, eikä sellaista ole edes näköpiirissä.

– Lindroos oli Kööpenhaminassa todellinen supertähti. Hän ehkä arvosti sitä enemmän kuin jatkuvaa kiertämistä ja matkalaukkuelämää.

Suomalaisen oopperahistorian suurin laulaja on Branderin mielestä ollut basso Martti Talvela.

– Talvelaa olen aina ihaillut suuresti. Hänellä oli jalo ääni, ’nobile voce’, kuten italialaiset sanovat. Surullista, että hän poistui keskuudestamme niin varhain. Nykylaulajista parhaimmistoon kuuluu ilman muuta sopraano Camilla Nylund.

Brander myöntää, että laulajien vertailut ovat pitkälti subjektiivisia ja kiinni henkilökohtaisista mieltymyksistä. Lyyriset tenorit ovat hänen makuunsa, dramaattiset ja Wagner-tenorit eivät niinkään. Mutta kahden lyyrisen huipun, Giglin ja Björlingin vertailua vaikeuttaa Branderin mukaan heidän erilaiset ohjelmistonsa.

– Björling lauloi Italiassa vain muutaman kerran ja hänen ohjelmistoonsa kuului loppujen lopuksi aika vähän italialaista musiikkia. Gigli taas ei juuri laulanut pohjoiseurooppalaista musiikkia, joka kuitenkin oli Björlingin parasta osaamista.

Bulevardi viehättää enemmän.

Oopperamusiikin suurkuluttajana Branderin luulisi kuluttavan myös Kansallisoopperan istuimia. Hän sanoo olevansa konservatiivi. Nykyoopperat eivät kiinnosta, eivätkä myöskään tuoreet tulkinnat vanhoista klassikoista.

– Kun klassikko-oopperoita yritetään lavasteilla ja ohjausratkaisuilla tuoda nykyaikaan, jälki on yleensä aika karmeaa. Pidän klassisista toteutuksista, epookin puvustuksesta ja lavasteista. Itse asiassa nautin Bulevardin oopperatalon miljööstä enemmän kuin nykyisestä Kansallisoopperasta.

Kansainvälistä yhteistyötä Torsten Branderin johtama Gigli-seura on tehnyt muun muassa ruotsalaisen Jussi Björling Sällskapetin kanssa, jo yli 20 vuotta.

– Pidin vuonna 1995 Borlängen Björling-museossa esitelmän Giglistä. Taisi olla museon historian ensimmäinen esitelmä, jossa käsiteltiin jotakin muuta kuin Björlingiä, Brander naurahtaa.

Ruotsi-yhteistyö poiki myös Gigliin liittyvän kulttuuriteon. Brander sai tietää, että Beniamino Giglin Tukholmassa vuonna 1952 pitämä konsertti on tallennettu nauhalle, mutta ei koskaan levytetty. Brander jäljitti yhteyksiensä kautta nauhan ja Bluebell-levymerkki julkaisi konsertista live-äänitteen vuonna 1998.

CD:ltä löytyy myös harvinaisuus, aaria L’anima ho stanca Francesco Cilean oopperasta Adriana Lecouvreur. Kyseessä on ainoa säilynyt Giglin tallenne tästä aariasta.

Teksti Kimmo Kallonen Kuvat Timo Porthan